Jussi Hirven omat sivut

Tietoja jutusta

Julkaistu Vihreä Lanka -lehdessä nro 23/2001 (8.6.2001).
Tämä versio ei ole täysin identtinen lehdessä julkaistun jutun kanssa, mutta erot ovat lähinnä sanamuotokysymyksiä.

Ympäristö elää kansien välissä

Ympäristötaiteesta kuulimme jo. Mutta mitä on ympäristökirjallisuus?

Humanistiset tieteet ovat reagoineet varsin hitaasti ympäristökysymyksiin. Esimerkiksi ympäristöfilosofia ja ympäristöestetiikka ovat kuitenkin jo jossain määrin vakiintuneita tutkimussuuntia. Mutta ympäristökysymyksiä painottavaa kirjallisuustiedettä ei ole vielä tuotu tänne Amerikasta, jossa se on noussut akateemiseksi "kasvualaksi".

Ekokritiikiksi kutsutun uuden tutkimussuunnan myötä on alettu puhua myös luontoa tai laajemmin ympäristöä käsittelevästä kirjallisuudesta omana kirjallisuudenlajinaan, environmental literature tai nature writing.

Ympäristökirjallisuuden tunnusmerkkeihin kuuluu, ettei ympäristö ole pelkkä ihmisen tausta, vaan se on mielekkäässä yhteydessä hänen elämäänsä. Myös muiden olentojen oikeutetut etupyrkimykset olisi otettava tekstissä huomioon. Ihmisen vastuu ympäristöstään ja ympäristölle olisi tunnustettava.

Ekoelämän top 10

Harva teos kuuluu siten puhtaasti ja kokonaan ympäristökirjallisuuden lajityyppiin. Toisaalta melkein missä tahansa kirjassa on joitakin ympäristökirjallisuuden piirteitä.

Yhdysvalloissa genren ehdottomaksi johtotähdeksi on vakiintunut H.D. Thoreaun Elämää metsässä (Walden, 1854), joka kuuluu tärkeimpiin klassikoihin myös Yhdysvaltain 1800-luvun kirjallisuudessa ylipäätään. Thoreau kuvaa kirjassa Walden-lammen rannalla, yksinäisessä mökissään, viettämäänsä kaksivuotiskautta. Kirjassa kohtaavat merkittävä luonnontuntija, sivistynyt kirjallisuusmies ja ammattimainen toisinajattelija, ja tuloksena on kirja joka on vaikuttanut pysyvästi siihen miten pohjoisamerikkalainen hahmottaa luonnon. Kirja on myös toiminut luonnonsuojelijoiden ja kansalaisaktivistien käsikirjana Atlantin molemmin puolin jo sadan vuoden ajan.

Ympäristökirjallisuuden Top 10 -listalle kuuluu myös ekologi ja esseisti Aldo Leopold, jonka "maaetiikka" (land ethics) on vaikuttanut suomalaisiinkin luonnonsuojelijoihin. Leopoldin maaetiikan perusperiaatteena on, että ihmistä ei ole pidettävä luonnon valtiaana vaan luonnon yhteisön jäsenenä muiden eliöiden tapaan.

Mielen päiväkirjasta

Meribiologi Rachel Carsonin Hiljainen kevät (Silent Spring, 1962) oli teos, jota usein pidetään nykyaikaisen ympäristöliikkeen symbolisena alkumerkkinä. Teos lisäsi ympäristösanastoon uuden termin 'saastuminen', ja vaikutti siihen että DDT kiellettiin Yhdysvalloissa. Teoksen taitava, tuhoutuneen luonnon kauhukuvia maalaileva retoriikka on tullut sittemmin tutuksi lukemattomina toisintoina luontofilmeissä ja -kirjoissa. Teos käännettiin heti tuoreeltaan suomeksi, ja aiheutti täälläkin vilkasta keskustelua.

Introvertin luontokirjoittajan Annie Dillardin Virginian vuoristoseudulle sijoittuva esikoisteos Pilgrim at Tinker Creek (1974) on tekijän sanoin "meteorologista mielen päiväkirjaa". Edward Abbey taas on Yhdysvaltain lounaisosan autiomaa-alueen tulkki, jonka kapinallinen ja filosofinen, seikkailukas ja huumoripitoinen pääteos Desert Solitaire (1968) on hyvin thoreaumaisesti kokoonkeitetty kuvaus yksin vietetystä kesästä puistonvartijana autiomaa-alueen kansallispuistossa.

Runoilijoista on listalle merkittävä 20-luvulla kuuluisuuteen ponnahtanut Robinson Jeffers sekä beat-sukupolven zen-runoilija Gary Snyder.

Tekstit todeksi

Kaikki mainitut proosateokset ovat ei-fiktiivisiä. Ympäristökirjallisuuteen voi kuulua niin romaani kuin tieteellinen tekstikin, mutta alan ydinkirjallisuuden valtaosa on jonkinlaista matkakirjan ja päiväkirjan välimuotoa, esseististä pohdiskelua. Merkillepantavaa on myös, että tekijät ja kirjat ovat monessa tapauksessa saaneet yhtä ja toista aikaan myös kirjallisuuden ulkopuolella.

Rachel Carsonin lisäksi tämä pitää paikkaansa myös Aldo Leopoldin kohdalla, joka on ollut merkittävä vaikuttaja Yhdysvaltojen villin luonnon suojelutyössä. Edward Abbey puolestaan on vaikuttanut sekä teksteillään että henkilökohtaisesti Earth First! -järjestön muotoutumiseen. Kuka sanoikaan, ettei kirjallisuus kykene enää muuttamaan maailmaa?
 

Kotimaisia klassikoita (kainalojuttu)

Ympäristöarvot vaikuttavat suomalaisen kirjallisuuden taustalla, mutta nousevat harvoin pääosaan.

Kotimaisessa kaunokirjallisuudessa on vähän teoksia, jotka olisivat puhtaasti tai kokonaan ympäristökirjallisuutta. Toisaalta luonto vaikuttaa voimakkaana pohjavirtana halki koko suomenkielisen kaunokirjallisuuden, aina Kalevalasta ja Aleksis Kivestä lähtien.

Ympäristöesteetikko Yrjö Sepänmaalla on kirjallisuustieteen professuuri Joensuun yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa Reino Kalliolaa, kasvimaantieteilijää ja kansanvalistajaa, joka oli aikoinaan jonkinlainen Suomen "mister Luonnontiede".

Sepänmaa pitää Kalliolaa suomalaisen ympäristökirjallisuuden keskushenkilönä. alliolan tuotantoon kuuluu esimerkiksi kunnianhimoinen, runsaasti kuvitettu trilogia Suomen luonnon kirja (1946-58) sekä esseekokoelma Luonto sydämellä (1978). Kalliola antoi kirjallista hahmoa Suomen vaihtelevalle luonnolle ja hän oli myös luonnonsuojelun uranuurtajia Suomessa.

Alan vanhempi konkari on vuosisadan alussa vaikuttanut valokuvaaja-kirjoittaja I.K. Inha, jonka Suomea ja Karjalaa käsittelevistä teoksista on viime vuosikymmeninä otettu joitakin uusintapainoksia.

Yrjö Kokko oli kirjailija, jonka tuotannossa yhdistyivät harvinaisella tavalla luonnon tuntemus ja kirjalliset arvot. Eläinlääkäri-kirjailija Kokon teos Laulujoutsen (1950) myötävaikutti joutsenen rauhoittamiseen Suomessa. Luontokirjoittajana Kokko tunnetaan muuten erityisesti Lapin kuvaajana.

Eräkirjallisuutta on väheksytty

Uudemmista kirjoittajista Sepänmaa nostaa esiin Pekka Suhosen, joka on teoksissaan käsitellyt erityisesti rakennettua ympäristöä. Toinen uudemman ajan ympäristökirjoittaja Erno Paasilinna on kirjoittanut Lapin luonnosta ja toimittanut aiheesta myös kirjoituskokoelmia.

Vahvoja luonto- ja ympäristöteemoja löytyy esimerkiksi Timo K. Mukan, Matti Pulkkisen, Heikki Turusen, Antti Tuurin ja Anni Blomqvistin tuotannossa.

Oman lukunsa suomalaisessa ympäristökirjallisuudessa muodostaa eräkirjallisuus, päivälehtikriitikoiden hyljeksimä suomalainen kirjallisuudenlaji, joka on paljon muutakin kuin tarinoita metsästysretkistä ja pyssynheiluttelusta.

Ekologia ei tule väkisin

Maarit Verronen korostaa, että ekologista romaania ei kirjoiteta väkisin tai kirjailijan tietoisella päätöksellä. Päälleliimauksesta on tuloksena väistämättä huonoa taidetta. Taiteilijan vapautta puolustaa myös kollega Hannu Raittila. Ekologisiksi mielletyt näkökulmat hakeutuvat kyllä kirjallisuuteen omia aikojaan, jos ne kerran ovat tärkeitä asioita meille ihmisille. Ja sitä ne Raittilan mielestä kyllä ovat.

"Kysymys on homo sapiensin ja planeetan suhteesta, joka on selvästi kehittynyt kriittiseen vaiheeseen", Raittila sanoo. "Aihe tulee vastaisuudessakin varmasti monin tavoin läpi kirjallisuudessa ja muussa taiteessa."

Myös muuta kuin ympäristökirjallisuutta voi lukea ekokriittisesti, olipa lukija sitten tutkija tai ei. Kaiken muun ohella voi tarkkailla, millä tavoin luonto ja ympäristö ovat läsnä - tai loistavat poissaolollaan - tekstissä, olipa sitten kyse luontokirjasta, urbaanista ahdistusromaanista tai vaikkapa puolueohjelmasta.

Jussi Hirvi
jussi.hirvi@greenspot.fi