Onko kaikki sittenkään alkeishiukkasten tanssia?

Tietoja tästä jutusta

Julkaistu Yliopisto-lehden keskustelupalstalla numerossa 5/1999.

Jutun kimmokkeena oli tuohon aikaan paljon julkisuudessa ollut Kari Enqvistin Tietofinlandia-palkittu populaaritiedekirja Olemisen porteilla.

Kari Enqvist kirjoitti juttuuni vastineen, jossa oli sitä mieltä että argumentaationi on "hampaatonta ja irrelevanttia". En ole samaa mieltä. :-) Mutta olen iloinen että sain innokkaana keskustelijana tunnetun Enqvistin reagoimaan.

Onko kaikki sittenkään alkeishiukkasten tanssia?

Kari Enqvistiä ei vaivaa ainakaan vaatimattomuus kun hän lyö pöytään reduktionistisia teesejään Tietofinlandia-palkitussa kirjassaan Olemisen porteilla. Monet hänen ajatuksistaan tuovat mieleen 1600-luvun kaikuja. Enqvistin argumentaatiotapa muistuttaa Descartesin aksiomaattisuuteen pyrkivää, "geometrista" metodia. Metodin esityksen tapaan Enqvist näyttää lähtevän siitä, että "jokaisessa asiassa on vain yksi ainoa totuus", ja että sen jäkeen kun perusaksioomat on asetettu on "hylättävä ehdottomasti erheellisenä kaikki, mikä voisi näyttää vähänkin epäiltävältä". Seitsemänkymmentä vuotta filosofointia voidaan myöskin takakansitekstin mukaan sivuuttaa, kun fysiikka paljastaa maailman luonteen.

Jyri Puhakainen on viime aikojen lehtipolemiikissa mielestäni aivan oikeutetusti kritisoinut tällaista yhden totuuden tiedettä.

Omat ongelmansa Enqvistin tavassa harjoittaa reduktionismia aiheuttaa hänen erityinen väitteensä, että kaiken olevaisen selittävä perustotuus löytyy nimenomaan fysiikan laeista. "Itse elämä nöyrtyy klassisen fysiikan edessä", kuten Enqvist kirjoittaa (107). Kuvio on säännönmukaisuudessaan vaikuttava. Psykologia redusoituu biologiaan, biologia kemiaan, kemia fysiikkaan. Yksi toisensa jälkeen tieteet katoavat näkyvistä ja jäljelle jää vain "atomeita, energian kasaumia" (223).

Enqvist saa tällaisen reduktion näyttämään helpolta ja hyödylliseltä, mutta minusta se ei ole kumpaakaan.

Biologisten järjestelmien kompleksisuus on yksi kompastuskivi reduktionistille. Elävissä järjestelmissä kausaalisuus ei ole koskaan yksisuuntaista. Emergentti taso voi niin sanoakseni purra ruokkijansa kättä ja tämä on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Esimerkiksi hormonitasapaino vaikuttaa mielialaan, mutta myös mieliala vaikuttaa hormonitasapainoon. Tämäntyyppisten takaisinkytkentöjen ylläpitämä kehämäisyys on kaikelle elämälle luonteenomaista ja saattaa Enqvistin "selkeät, deterministiset lait" ja yksinkertaisten peruslakien raudanlujan kurin käytännössä naurunalaisiksi.

Kompleksisuus on vain eräs ongelma biologisten järjestelmien "redusoimisessa" fysiikkaan. Toinen ongelma on informaation käsite, jota ilman fysiikka voi tulla toimeen, mutta biologia ei. Itse juhlittu DNA, biologian viimeisin viisasten kivi, on ehkä paremmin ymmärrettävissä digitaalisesti koodattuna viestinä kuin fysikaalisena "ainemöhkäleenä".

Fysiikan dynaamisten peruslakien sovittaminen yhteen eliömaailmassa tavattavien syntaksin, semantiikan ja semioosin kaltaisten ilmiöiden kanssa ei ole mitenkään ongelmatonta. Jotkut tutkijat, kuten Howard H. Pattee, pitävät dynaamista ja lingvististä selitystapaa kahtena komplementaarisena ja toisiinsa redusoimattomana tapana tarkastella komplekseja järjestelmiä kuten ihmistä. Myös Gregory Batesonin mukaan informaation maailma sekä aineen ja energian maailma olivat kaksi toisiinsa redusoitumatonta selityksen maailmaa. Informaatio, "difference that makes a difference", perustuu relaatioihin, eivätkä aineen ja energian käsitteet tavoita lainkaan sitä, mikä informaatioilmiöissä on olennaista. Informaatio ei ole "impulsseja" samassa mielessä kuin energiaimpulssit. Jesper Hoffmeyer ja Claus Emmeche kehittelevät edelleen Batesonin informaatiokäsitystä, ja näkevät periaatteessa elämän ja ei-elämän erottavana tekijänä kyvyn reagoida eroihin.

Freeman Dyson spekuloi, että elävien järjestelmien informationaalinen luonne ja niiden dynaamiset, fysikaaliset aspektit ovat eri alkuperää, ja että jossain varhaisessa evoluution vaiheessa informationaalinen elementti on siirtynyt elämään fysikaalisen systeemin parasiittina muodostaen lopulta nykyisin tuntemamme elävän solun! Robert Rosenin mukaan biologia ei ole fysiikan erikoistapaus, vaan päin vastoin biologia on yleistä ja fysiikka on erityistapaus. Rosen myös kehittelee nämä ajatukset formaalisesti.

Teorioita on siis moneen lähtöön. Fysiikan ja biologian suhteista voi ajatella useammalla kuin yhdellä tavalla. Ajatus että biologia on alkeishiukkasten tanssia lienee käytännön tutkimuksen kannalta melko hedelmätön, koska välimatka alkeishiukkastasolta biologisten ilmiöiden tasolle on niin pitkä.

Ihanteellista olisi varmaan löytää teoria joka selittäisi, miten biologian maailmat ja fysiikan maailmat nousevat toisistaan ja vuorovaikuttavat keskenään, miten niiden keskinäinen suhde sitten määritelläänkään. Tällaista teoriaa tuskin on mahdollista kehittää formalistisena, kartesiolaisen ihanteen mukaisena teoriana, vaan se on sidottava joka vaiheessa kulloisiinkin historiallisiin, esim. evolutionaarisiin olosuhteisiin. Atomaarisen ja biologisen todellisuuden välimatka on valtava, ja sen kuittaaminen Enqvistin tapaan muutamalla lakonisella lausahduksella ei tee oikeutta tutkittavalle todellisuudelle.

Pisimmälle Enqvist kenties menee tieteellisessä imperialismissaan käsitellessään mentaalisia ilmiöitä. Esimerkiksi ihmisen arvot ovat Enqvistin mukaan "seurausta alkeishiukkasten vuorovaikutuksista" (227). Miten "seuraus" sitten määritelläänkään, tällainen väite hukkaa niin valtavan määrän systeemisiä tosiasioita että sitä voi pitää pikemminkin totuuden karkeana vääristelynä kuin uutta luovana oivalluksena. Arvot voivat olla "seurausta" tuhansista asioista, etenkin toisista arvoista. Alkeishiukkasmaailman vaikutus hukkunee lähes jälkeä jättämättä tähän kausaaliseen kohinaan, olkoonkin, että alkeishiukkasmaailma jossain mielessä on arvojenkin materiaalinen perusta. Auton toimintaan ei paljoa vaikuta, onko sen joku osa tehty puusta vai metallista, jos auto vain toimii kuten auton pitää. Se, että mentaaliset tapahtumat perustuvat kemiaan tai sähköisiin ilmiöihin, ei hävitä mielen systeemisiä ominaisuuksia, eikä varmaan tee mielen toiminnasta juurikaan aikaisempaa ennustettavampaa.

Tiedot joiden mukaan biologia ja kognitiota tutkivat tieteet olisi redusoitu fysiikkaan ovat suuresti liioiteltuja.

Jussi Hirvi
jussi.hirvi@fimug.fi