Tietoja artikkelista

Artikkeli on julkaistu BTJ Kirjastopalvelun kustantamassa teoksessa Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita tammikuussa 2005.

Louise Erdrich (s. 1954), Yhdysvallat

60-luvulla muotoutuneen uuden intiaanikirjallisuuden maineikkain yksittäinen romaani on L.M. Silkon Riitti, mutta Louise Erdrich on silti kokonaisuutena ottaen genren maineikkain kirjailijaedustaja. Erdrichiä arvostavat sekä lehtikriitikot, kirjallisuudentutkijat että ostava yleisö. Monien kriitikoiden mielestä Erdrich on viime aikojen tärkeimpiä yhdysvaltalaiskirjailijoita ylipäätään.

Erdrichin etniset juuret johtavat toisaalta Saksaan ja toisaalta Minnesotan pohjoisosista peräisin olevaan, cree- ja ranskalaismausteilla rikastuneeseen chippewa- eli ojibwe-heimoon. Erdrich on kasvanut Pohjois-Dakotassa, johon valtaosa hänen romaaneistaankin sijoittuu, ja on sittemmin asunut New Hampshiren ja Minnesotan osavaltioissa. Hän on ammattikirjailija ja pitää lisäksi lastensa kanssa pientä kirjakauppaa.

Erdrichin varhaisemmat teokset on kirjoitettu tiiviissä yhteistyössä silloisen aviomiehen Michael Dorrisin kanssa. Pariskunta on yhdessä myös työstänyt Michael Dorrisin kirjoja sekä julkaissut populaarifiktiota Yhdysvalloissa ja Britanniassa nimimerkillä Milou North. Avioparin yhteistyö katkesi eroon 1996, ja sitä seuraavana vuonna Dorris teki itsemurhan. Tales of Burning Love (1996) on viimeinen yhteistyönä tehty Erdrichin romaani.

Erdrich on tunnettu erityisesti kuvitteelliseen pohjois-dakotalaiseen chippewa-reservaattiin ja sen lähellä sijaitsevaan, myöskin kuvitteelliseen Argusin kaupunkiin sijoittuvasta romaanisarjastaan. Romaanit toimivat itsenäisinä, mutta yhdessä niistä muodostuu huimaavan laaja, noin sadan vuoden jakson käsittävä eepos, eräänlainen laajennettu karnevalistinen sukukronikka, jolle ei toistaiseksi ole loppua näkyvissä.

Erdrichin eräänlainen tavaramerkki on hänen näkökulmatekniikkansa: joskus jopa vuosikymmenien pituisen ajanjakson kattava tarina kerrotaan novellimaisina lukuina, joissa minäkertojina toimii vuorotellen muutama tarinan henkilöistä. Tulos on eräänlainen näkökulmien ristivalotus, tarinakollaasi joka tuo mieleen suullisen tarinaperinteen. On varmaan osittain tämän tekniikan ansiota, että etenkin varhaisten romaanien kuvaus on niin poikkeuksellisen konkreettista. Ruumiillisuuden ja paikallisuuden tuntu on kirjoissa vahva.

Erdrichin toistuvia aiheita ja teemoja ovat pelaaminen ja pelionni, paot, vanhempiensa hylkäämät lapset sekä seksuaalis-maaginen elämänvoima henkilöiden motiivina ja muutosvoimana. Kirjojen viritys on usein kirpeä mutta aina lempeä. Elämä kauheimmillaankin nähdään pikemminkin komediana kuin tragediana.

Kirjallisista vaikutteistaan Erdrich nostaa esiin erityisesti Toni Morrisonin, Barbara Pymin, William Faulknerin ja Italo Calvinon sekä englantilaisen ja eteläamerikkalaisen kirjallisuuden.

Erdrichin teosten yhteydessä puhutaan usein ”maagisesta realismista”. Tekijä on kuitenkin haastattelussa sanonut, että valkoisten yliluonnollisina pitämät tapahtumat hänen kirjoissaan ovat hänen omasta mielestään täysin luonnollisia. Erdrichin romaanien maagiset viritykset viitannevat enemmänkin hänen omaan intiaaniperintöönsä kuin eteläamerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Esikoisromaani Anna meille siivet (1984, suom. 1985) ja kolmantena ilmestynyt Jäljet (1988, suom. 1990) ovat romaaneista myydyimmät ja kehutuimmat.

Esikoisessa esitellään sarjan keskeiset henkilöt, teemat ja miljööt - metsäinen reservaatti mökkeineen, järvineen, kirkkoineen ja luostareineen sekä läheinen Argusin kaupunki. Romaanin keskiössä on kaksi intiaanisukua, Kashpawit ja Morrisseyt. Tapahtumien kaari ulottuu 1930-luvulta 80-luvulle ja käsittää rikkaasti rönsyilevän sarjan värikkäitä tapahtumia. Alkuteoksen nimen tarkoittama ”lemmenlääke” on Lipsha-nimisen nuorukaisen intiaaniperinteitä vapaasti muistellen laatima rohto, johon hänen ottoäitinsä rakastettu vastoin tarkoituksia tukehtuu. Esikoisromaanista on vuonna 1993 julkaistu neljällä uudella luvulla laajennettu laitos.

Toinen romaani Juurikaskuningatar (1986, suom. 1987) merkitsi valkoisine päähenkilöineen irtiottoa pelkästä ”intiaanikirjallisuudesta”, jota Erdrichin mielestä on vahingollista erottaa omaksi lajityypikseen. Erdrich kuitenkin pettyi romaanin vaisuun vastaanottoon ja katsoi, että teos joutui yliopistokampuksilla ”käänteisen syrjinnän” uhriksi. Romaanissa seurataan äitinsä hylkäämän Mary Adaren elämää lihakauppiastätinsä talossa. Kertojat - Mary sekä muutama hänen lähipiirinsä henkilö - ovat kaikki tavalla tai toisella luusereita, pudokkaita tai poikkeavia. Tapahtumat huipentava sokerijuurikasparaati konkretisoi Erdrichin lempeän karnevalistisen kertojanasenteen. Juurikaskuningatar ei ole huono, mutta välityöltä se silti vaikuttaa.

Jäljet on eräänlainen esikoisromaanin esiosa (prequel), jonka kehittelyn Erdrich ja Dorris aloittivat jo ennen esikoisen julkaisua. Kirjassa seurataan intiaanireservaatin elämää vuosina 1912-1924. Kertojina ovat Pauline Puyat ja Nanapush. Jälkimmäinen on riemastuttavan räävitön vanha ukko, edellinen taas reservaatin haaskalintu ja patologinen valehtelija, josta lukijan yllätykseksi kehittyy esikoisromaanista tuttu hirviönunna, sisar Leopolda. Myrskyn keskipisteessä on Fleur Pillager, noita, vaimo, äiti, rakastaja ja pelätty kostaja. Kahdentoista vuoden aikana reservaatti pilkkoutuu ja osia siitä joutuu metsäyritysten käsiin.

Esikoisromaania tiiviimmän ajan ja paikan ykseyden sekä kahden kertojan vuorottelun ansiosta Jäljet on rytmiltään ja vaikutukseltaan jopa esikoisromaania vahvempi ja kuuluu ehdottomasti koko uuden intiaanikirjallisuuden suurimpiin klassikoihin.

Erdrich-romaanien suomennokset ovat kauttaaltaan vähintäänkin kelvollista työtä.

Neljäs romaani, The Bingo Palace (1994), jatkaa siitä, mihin esikoisromaani päättyi. Lipsha Morrissey, parantajankykyinen ja ilmeisen älykäs nuorimies, palaa reservaattiin ja rakastuu oikopäätä, mutta joutuu kilpailemaan valittunsa rakkaudesta tämän kihlatun kanssa, joka sattuu olemaan myös Lipshan setä ja työnantaja. Erdrichin tuotannossa romaani ilmentää kuvauksen painopisteen hidasta siirtymistä ulkoisesta todellisuudesta sisäiseen, konkreettisesta abstraktiin. Psykologisen romaanin ystävä näkee tämän ehkä avautumisena, mutta hintana on aistivoimaisen ruumiillisuuden ja paikallisuuden tunnun heikkeneminen.

Tales of Burning Love (1996) on veijaritarina Jack Mauserista, intiaanijuurensa kieltäneestä rakennuttajasta, joka konkurssin kynnyksellä lavastaa oman kuolemansa. Hänen neljä vaimoaan juuttuvat hautajaisten jälkeen lumimyrskyyn - samaan, johon The Bingo Palace päättyi - ja kertovat toisilleen kirjaimellisesti lämpimikseen tarinoita ”kuolleista nousseesta” miehestään. Vaikutelma on melko moderni, länsimainen ja urbaani, ja intiaaniperintö on hieman taka-alalla sekä tyylillisesti että aiheiden puolesta.

The Antelope Wife (1998) on kahta ojibwe-sukua kuvaava romaani, jolla on hyvin löyhät sisällölliset yhteydet Erdrichin muiden romaanien maailmaan.

The Last Report on the Miracles at Little No Horse (2001) kuvaa ensimmäisistä romaaneista tutun papin, isä Damienin, elämää reservaatissa halki vuosikymmenten. Hänen vieraakseen saapuu Juurikaskuningatar-romaanista tuttu pappi tutkimaan väitettyjä ihmetapahtumia, joiden ansiosta tappajanunna Leopolda saatetaan - ironista kyllä - julistaa pyhimykseksi.

Romaanissa on nyt ensimmäistä kertaa perinteinen kaikkitietävä kertoja, ja vain jotkin päätarinan henkilöiden kertomat tarinat ovat minä-muodossa. Vaikutelma on aiempiin romaaneihin verrattuna valjumpi - oppinut, monisanainen ja etäinen. Aiemmista romaaneista tutut intiaanit tarinoineen ja kujeineen on silti hauska tavata jälleen.

The Master Butchers Singing Club (2003) kertoo saksalaisesta siirtolaisesta, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen päätyy Erdrichin romaaneista tuttuun Argusin kaupunkiin ja perustaa sinne lihakaupan. Romaanissa on paljon henkilöitä ja juonenkäänteitä, ja keskeiseksi nousee lihakauppiaan vaimon ja Delphine-nimisen nuoren naisen välinen ystävyys.

The Four Souls (2004) on Jäljet-romaanin ”jatko-osa” ja paluu usean minäkertojan näkökulmatekniikkaan ja lyhyehköön muotoon. Monesta aiemmasta romaanista tuttu Fleur Pillager lähtee kostoretkelle häneltä maat ryöstänyttä valkoista liikemistä vastaan.

Michael Dorrisin kanssa julkaistu Kolumbuksen kruunu (1991, suom. 1992), jota tutkijat hyljeksivät mutta ostava yleisö nähtävästi rakastaa, on romanssi, dekkari, seikkailutarina, akateeminen satiiri ja kaiken ohessa kannanotto Kolumbuksen miehitysretkiin.

Muista Erdrichin teoksista mainittakoon kehuttu esikoisrunokokoelma Jacklight (1984), joka sisältää mm. dramaattisia monologeja sekä perinteisen tyylisiä trickster-tarinoita. Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Baptism of Desire on myös runokokoelma. Bhe Blue Jay’s Dance on synnyttäjän muistelmateos, joka käsittelee äidin ja lapsen sekä ihmisen ja luonnon suhdetta. Grandmother Pigeon on hyvän vastaanoton saanut lastenkirja. Route Two on 40-sivuinen matkakertomus pariskunnan automatkasta.

Michael Dorrisin nimellä julkaistuista kirjoista A Yellow Raft in Blue Water on romaani ja The Broken Chord tietokirja alkoholin aiheuttamista sikiövaurioista, jotka ovat tavallisia intiaanireservaateissa.

Suomennetut teokset

Anna meille siivet (Love Medicine, 1984). Suom. Helene Kortekallio. Tammi 1985.

Juurikaskuningatar (Beet Queen, 1986). Suom. Helene Kortekallio. Tammi 1987.

Jäljet (Tracks, 1988). Suom. Sirkka Suomi. Tammi 1990.

Michael Dorris & Louise Erdrich: Kolumbuksen kruunu (The Crown of Columbus, 1991). Suom. Harry Forsblom. Tammi 1992.

Suomentamattomia teoksia

Imagination, 1981.

Jacklight, 1984.

Baptism of Desire, 1989.

Love Medicine, New and Expanded Version, 1993.

The Bingo Palace, 1994.

The Blue Jay’s Dance. A Birth Year, 1995.

Grandmother Pigeon, 1996.

Tales of Burning Love, 1996.

The Antelope Wife, 1998.

The Last Report on the Miracles at Little No Horse, 2001

The Master Butchers Singing Club 2003

Original Fire. New and Selected Poems, 2003.

The Four Souls, 2004.

 
Yhteistyössä Michael Dorrisin kanssa

 
Michael Dorris: A Yellow Raft in Blue Water, 1987

Michael Dorris: The Broken Cord, 1987

Michael Dorris & Louise Erdrich: Route Two, 1991

 
- Jussi Hirvi