Konstruktivismi, filosofia ja arkikokemus

Perinteinen ontologian ja epistemologian erottelu on konstruktivistisen ajattelun kohdalla vaikeaa, koska "todellisuutta" nimen omaan ei katsota olevan "olemassa" erillään todellisuuskokemuksesta. Todellisuus konstruoituu havaitsijan kognitiivisen toiminnan tuloksena. Ontologiasta tulee "ontogeneesia" (Franchi et al. 1995) ja "todellisuus" metafyysisessä mielessä katoaa kokonaan näkyvistä. Termi 'epistemologia' kuvaa trendikkäästi konstruktivistisesti suuntautuneen tutkimuksen "perimmäisten kysymysten" aluetta. Psykologi Ernst von Glasersfeldin kiteytys:

"Radical constructivism deals with experience and whatever concepts individuals abstract from it; it does not deal with `being' or what `exists'." (von Glasersfeld 1997.)

Konstruktivistista ajattelua voidaan kuitenkin kuvata myös ontologian, epistemologian ja semantiikan muodostamassa kentässä. Tästä näkökulmasta voidaan nähdä, mitä konstruktivismi ei ole.

Ontologisessa mielessä konstruktivistinen ajattelu suhtautuu vähintään epäilyksin ontologiseen realismiin, jonka perusasenne voidaan kiteyttää vaikkapa näin: "the world consists of a fixed totality of mind-independent objects" 6 . Radikaali näkemys hylkää realismin kokonaan. Von Glasersfeld tunnustautuu horjumattomaksi agnostikoksi ontologisten kysymysten suhteen (von Glasersfeld 1997).

Heinz Von Foerster, Wienissä teknillisen fysiikan ja Wittgensteinin varhaisfilosofian parissa kasvanut ja myöhemmin Yhdysvaltoihin emigroitunut monitieteilijä, josta sittemmin tuli toisen asteen kybernetiikan eräs keskushenkilö, kirjoittaa ontologisten ratkaisujen eettisestä ulottuvuudesta (1995). Metafyysiset kysymykset ovat hänen ajattelussaan periaatteessa ratkaisemattomia, ne ovat asioita, joista wittgensteinilaisessa mielessä ei voida puhua. Tämä ei kuitenkaan merkitse sattumanvaraisuutta vaan vapautta. Voimme vapaasti ottaa jonkin metafyysisen kannan ja sen pohjalta valita, millaisiksi haluamme tulla. Tämä vapaus tuo mukanaan vastuun. Von Foerster ei suosi meille niin jokapäiväistä "annetun todellisuuden" metafysiikkaa, jota hän nimittää puolittain humoristisesti vastuun pakoiluksi. Siinähän tarkkaileva subjekti redusoituu pelkäksi kopiokoneeksi, eikä kopiokone voi toimia vastuullisesti (von Foerster 1995, jakso "Metaphysics").

Lievemmät konstruktivismin muodot näkevät, että eri tarkkailijoilla voi olla "todellisuudesta" erilaisia mutta silti valideja näkemyksiä riippuen kunkin tarkkailijan erityisestä näkökulmasta. "Yleisen systeemiteorian" kehittäjä, biologi Ludwig von Bertalanffy, esittää tällaisen näkemyksen. Von Bertalanffy ei luovu 'todellisuuden' käsitteestä, vaikka esittääkin sen lainausmerkeissä: "'reality' - whatever this means in a metaphysical sense" 7 .

Epistemologisessa mielessä, sikäli kuin sitä ollenkaan voi tässä tapauksessa erottaa "ontologiasta", konstruktivismi hylkää käsityksen havainnosta ja tiedosta ulkoisen "objektiivisen todellisuuden" passiivisena heijastuksena. Tiedonhankinnan liikkeelle paneva voima nähdään ulkoisen maailman sijasta sisäisessä. Tiedon hankkiminen onkin nyt "itsekkäästi" motivoitua, se on osa subjektin tai organismin päämäärähakuista toimintaa. 8 Tarkkaileva subjekti kieltäytyy pysymästä paikallaan ja muuttuu liikkuvaksi, aktiivisesti tietoa hakevaksi otukseksi. Tieto on toiminnallista 9 .

Ihmisen havaitseminen ja tieto, tieto ja toiminta voidaan tässä viitekehyksessä nähdä aivan luontevasti osina samaa selityksen maailmaa. Järjen fakulteettia ei voida ymmärtää erillisenä tahdosta ja toiminnasta kuten kartesiolaisessa maailmassa. 10 Havaitseminen, tietäminen ja toiminta muodostavat keskenään väistämättömän kehän. Toiminta on välttämätöntä havaitsemisessa: on vaikea nähdä hyvin liikuttamatta päätään. Havaitsemisen, tiedon ja toiminnan keskeisriippuvuutta korostava kehämalli on varmaan kybernetiikan suurin anti käytännön epistemologialle. Tämä näkemys painottaa tiedon toiminnallista, dynaamista puolta - tietämistä konkreettisena prosessina pikemminkin kuin tietoa abstrakteina struktuureina. Se näkee myös tiedon relatiivisena - laji- kulttuuri- ja yksilö- ja tapaussidonnaisena. Tämän lisäksi tiedon ei nähdä "sijaitsevan" pelkästään tietäjän mielessä tai päässä vaan informaatioväylissä koko yksilön ja ympäristön muodostamassa laajemmassa systeemissä. 11

Tällaisen interaktiivisen tai dynaamisen tiedon kriteerinä ei voida pitää abstraktia "totuutta", vaan tiedon validoi sen käyttökelpoisuus käyttötilanteessa, tai laajemmin ajatellen vaikkapa organismin sopeutumistehtävässä. Tässä mielessä konstruktivismia voi tarkastella myös semanttisena teesinä. Konstruktivismi hylkää totuuden korrespondenssiteorian, eihän oikein voida puhua korrespondenssista, jos objektivistinen käsitys erillisestä "ulkoisesta todellisuudesta" on hylätty. Jopa koko "totuuden" käsite joutuu uudelleenarvioitavaksi.

Lakoff ja Johnson (1980) käsittelevät seikkaperäisesti ja selkeällä tyylillä 'totuuden' käsitettä ruumiiseen ankkuroidun tiedonkäsityksen näkökulmasta. Lakoffin ja Johnsonin kanta on, että objektiivista (absoluuttista ja ehdotonta) totuutta ei ole olemassa. He uskovat että on totuuksia, mutta he eivät halua sitoa totuuden käsitettä objektivistiseen näkemykseen. Totuutta tärkeämpää sitäpaitsi on ylipäätään asianmukainen toiminta. 12

Konstruktivismin harhapolut

Jonkinlainen Kristityn vaellusta muistuttava allegorinen tarina voitaisiin kirjoittaa ajattelijasta, joka hylkää metafyysisen realismin kaupungin ja lähtee hankalalle matkalle kohti konstruktivismin oletettua taivasta.

Jos ja kun realismi, käsitys mielenulkoisesta, pysyvästä todellisuudesta, hylätään, tuntuu seuraava vaihtoehto olevan idealismi. Varelan et al. mukaan idealismiin päätyminen ei merkitsisi edistystä realismiin nähden, sillä molemmat näkemykset ovat "representationismin" muotoja. Edellisessä tapauksessa kognitio nähdään ulkoisen todellisuuden heijastamisena "sisään", jälkimmäisessä taas sisäisen todellisuuden projisoimisena "ulos" (Varela et al. 1991, 172).

Varelan et al. ratkaisu tähän on "keskitie", jonkinlainen "ei-eikä-ajattelutapa". Sen sijasta, että he antautuisivat turhaan muna/kana-kiistaan, he hylkäävät sekä realismin että idealismin metafyysisina perustoina. Sen sijasta Varelan et al. tarkoituksena on

"to negotiate a middle path between the Scylla of cognition as the recovery of a pregiven outer world (realism) and the Charybdis of cognition as the projection of a pregiven inner world (idealism)." (172.)

Varela et al. hakevat keskitietä monilla muillakin "rintamilla", mm. tieteen ja arkikokemuksen, absolutismin ja nihilismin (238), monismin ja dualismin (202) välillä.

Varela et al. rinnastavat oman projektinsa mahayana-buddhismin erään perushahmon, Nagarjunan, madhyamika-filosofiaan 13 . Filosofiset perusongelmat ovat näiden kirjoittajien mukaan samat niin Nagarjunalla kuin kognitiotieteessäkin (21-22). Nagarjunalla, Varelan et al. mukaan, kaikki oleva on "codependently originated", ja vailla itsenäistä olemassaoloa.

"nothing can be found that has an ultimate or independent existence. Or to use Buddhist language, everything is 'empty' of an independent existence, for it is codependently originated." (224)

Tämä Nagarjunan päätelmä kuvaa myös Varelan et al. todellisuuskäsitystä. Henkilökohtaisena "vakaumuksena", toiminnan taustaoletuksena, tällainen käsitys voisi olla ansiokas tapa harjoittaa von Foersterin (ks. edellä) ihmiselle langettamaa vapautta metafysiikan suhteen sysäämättä yksilölle kuuluvaa vastuuta "maailmalle" tai "mielelle".

Idealistisen käsityksen eräänä äärimuotona on solipsistinen käsitys. Radikaalista konstruktivismista voi helposti tulla "radikaalia subjektivismia". Heinz von Foersterilla on ytimekäs, joskin jossain määrin heuristinen ratkaisu solipsismiin. Hänen mukaansa solipsistinen käsitys hajoaa kappaleiksi, jos kuvittelen maailmaani toisen autonomisen organismin. Onhan tuolle toiselle organismille oletettava sama oikeus olla oma ainoa todellisuutensa kuin itsellänikin on. Eikä kaksi solipsismia voi yhtä aikaa olla totta samassa maailmassa 14 . Von Foersterin loppupäätelmä on käytännöllisyydessään tyypillistä konstruktivismia: koska sen enempää minä kuin toinenkaan ei voi olla maailmankaikkeuden keskus, on oltava kolmas todellisuus joka muodostaa keskeisen viitepisteen. Ja tämä kolmas todellisuus on von Foersterin retoriikassa "the relation between Thou and I, and this relation is IDENTITY: Reality = Community" (von Foerster 1981, 308). Todellisuus määritellään tässä jälleen toiminnan kautta, ei jonain staattisena, renessanssin maalausta muistuttavana perspektiivitutkielmana.

Jos solipsistinen käsitys joka pojan ja tytön ikiomasta referenssipisteestä hylätään, voidaan seuraavana "harhapolkuna" nähdä relativismi. Jos organismilla ei ole mitään absoluuttista tapaa edes erottaa havainto hallusinaatiosta, kuten Maturana ja Varela neurobiologisiin tutkimuksiin perustuen väittävät, miten voidaan erottaa todet käsitykset epätosista? Miten esim. tieteen tulokset voidaan hyväksyä tai hylätä? Maturana ja Varela tarjoavat kriteeriksi vain että

"different mental entities or processes within or between individuals should reach some kind of equilibrium" (Heylighen 1993).

Joko yksilön oman ajattelun koherenssi tai sosiaalinen konsensus tarjoavat siis Maturanan ja Varelan mukaan ainoat keinot rajoittaa täydellistä relativismia. Kolmas ratkaisutapa on "evolutiivinen": tieto palvelee organismin sopeutumista, ja tiedon tehokkuus tässä tehtävässä muodostaa eräänlaisen "kriteerin" tai "rajoituksen" (constraint), joka rajaa pois tietyt todellisuuden tulkinnat. Tässä ajattelutavassa käsitys fundamentaalisesta, annetusta ulkoisesta todellisuudesta, joka heitettiin etuovesta pihalle, hiipiikin takaoven kautta sisään, vaikkakin "todellisuudesta" voidaan tässä mallissa saada tietoa vain epäsuorasti (Heylighen 1993).

Tieteenfilosofian ja kirjallisuudentutkimuksen välimaastossa liikkuva N. Katherine Hayles tarjoaa ratkaisua, joka "grants the full weight of the constructivist argument but draws back from saying anything goes" (Hayles 1991). Haylesin "keskitie" on melko tavalla erilainen kuin Varelan et al., ja perustuu jonkinlaiseen tasapainotteluun "todellisuuden sinänsä" sekä sen perusteella konstruoimiemme käsitteiden välillä. Tämä on jonkinlaista tanssia veitsenterällä (Hayles käyttää termiä 'the cusp' 15 ), maailman ja mielen risteyskohdassa (ks. artikkelin kappale 7).

Hayles haluaa pelastaa representaation idean, joka on niin keskeinen kirjallisessa diskurssissa (ibid.) mutta josta konstruktivistinen teoria pyrkii kokonaan sanoutumaan irti. Hayles suorittaa pelastusoperaationsa muotoilemalla 'representaatio'-käsitteen uudestaan, ei enää passiivisena ulkoisen maailman heijastuksena vaan dynaamisena prosessina (kappale 6) joka on laji-, kulttuuri- ja kontekstisidonnainen (kappale 15). Tällainen representaatio, esiintyipä se sitten tieteessä, taiteessa tai arkikokemuksessa, ei pysty antamaan välitöntä todellisuushavaintoa, mutta tekee kylläkin tietyllä tavalla mahdolliseksi hahmottaa todellisuuden "rajaviivan" (boundary) (kappale 47). Tämä tapahtuu negatiivisten artikulaatioiden avulla, rajaamalla (constrain) tietyt tulkinnat mahdottomiksi. Gravitaation malli, jossa oletetaan että kalliolta hyppäävä mies voi kävellä ilmassa, voidaan rajata mielettömäksi (kappale 16), ja tällöin on jo onnistuttu lausumaan jotain todellisuudesta, ei vain itsestämme. Tämäntyyppisten negaatioiden avulla voidaan paeta tekstuaalisuuden peilitalosta, jossa ei ole mitään tekstin ulkopuolella (Derrida), ja johon kaikkialle tunkeutuva refleksiivisyys meidät pyrkii vangitsemaan (kappale 47). Haylesin tarjoama ratkaisu, jolle hän antaa nimen "constrained constructivism", pyrkii pelastamaan tieteelle eräänlaisen rajatun mutta todellisen "objektiivisuuden".

Ratkaisun ongelmana on, että konstruktivismia on vaikea paeta, kun sille on kerran antanut pikkusormensa. Haylesin "veitsenterä", etuoikeutettu tarkkailukohta, on abstraktio siinä missä kartesiolaisen tieteen "ruumiiton silmäkin". On myös vaikea kuvitella miten hänen rajoituksensa (constraints) olisivat mitään muuta kuin itse aina jo representaatioita, vaikka Hayles yrittääkin perustella negatiivisten artikulaatioiden erityisasemaa pitkällisellä loogisella analyysilla, johon hän käyttää kaksi viidesosaa artikkelistaan (kappaleet 21-40). Hayles tuntuu haluavan esittää oman teoriansa kuin sillä olisi jotain tekemistä lopullisen "peräänantamattoman" totuuden kanssa, mutta hänen näkemyksensä kuten muutkin näkemykset on ehkä parempi nähdä vaihtoehtoisina tapoina harjoittaa von Foersterin mainitsemaa vastuullista metafyysistä vapautta. Tällaista metafyysistä vapautta voidaan aina vastustaa vetoamalla teoreettisen "anarkian" vaaraan, tieteenteon mahdottomuuteen jos absoluuttiset kriteerit puuttuvat jne., kuten Hayleskin tekee. Von Foersterin "vapauden" maailmassa metafyysiset ongelmat näyttävät vaivihkaa muuttuvan eettisiksi kysymyksenasetteluiksi, hieman kuin kirjallisuustieteessä etiikka näyttää valtaavan alaa poetiikalta. Vastuullinen metafyysinen vapaus on kuitenkin eri asia kuin egosentrinen metafyysinen konsumerismi, joskin näitä kahta tuskin on aina helppo erottaa toisistaan. Tätä vaikeutta ei silti ole viisasta karttaa turvautumalla absolutismiin. Jos takertuu maahan kiinni ei voi lentää.

Vaelluksen viimeiselle harhapolulle, nihilismiin, voidaan joutua, jos absoluuttien nähdään sortuvan, mutta absoluutin kaipuu jää. Kun tässä tapauksessa ulkoinen todellisuus ja sisäinen minuus paljastuvat yhtä lailla pysymättömiksi kuin lentohiekka, mihin enää voi astua? Varela et al. viittaavat Nietzscheen:

Radical nihilism is the conviction of an absolute untenability of existence when it comes to the highest values that one recognizes. (Nietzsche, Will to Power, 9, ref. Varela et al. 128.)

Radikaalia nihilismiä on, kun huomaamme, että meidän on pakko uskoa johonkin minkä samalla tiedämme epätodeksi. Vapaan tahdon "ongelma" voi johtaa nihilismiin, kun egolle "vapaan tahdon subjektina" ei löydy teoreettisia perusteita mutta vapaan tahdon oletus nähdään välttämättömäksi käytännön elämässä. Varela et al. jäljittävät nihilistisiä käsityksiä kognitiotieteessä mm. Minskyllä ja Jackendoffilla (128) sekä mm. Kunderan hahmottoman ahdistuksen kuvauksissa (Olemisen sietämätön keveys) . Varela et al. näkevät nihilismin tyypillisenä 20. vuosisadan kulttuuri-ilmiönä, eräänlaisena käänteisenä absolutismina, takertumisena tyhjyyteen. Ratkaisuksi tarjotaan niin teorian kuin käytännönkin tasolla aivan vakavissaan buddhalaista filosofiaa ja mietiskelyä. (238-240).

Konstruktivismi ja käsitys kielestä

Se millainen tiedonkäsitys on omaksuttu heijastuu aina myös kieltä koskevissa käsityksissä. Realistiseen todellisuus- ja tiedonkäsitykseen sopii malli kielestä läpinäkyvänä mediumina joka välittää ideoita suoraan yhdestä mielestä toiseen. Konstruktivistisen näkemyksen kanssa sopusointuista kielikäsitystä voi etsiä vaikkapa N. Katherine Haylesin tapaan Max Blackin, Lakoffin & Johnsonin ja Arbibin & Hessen muodostamasta traditiosta, jolle Hayles tietää nimen "[m]etaphorics, defined as systematic study of metaphoric networks as constitutive of meaning production" (Hayles 1991, kappaleissa 42-44). Tällainen kielikäsitys väittää että kaikki kieli on metaforista - ja siten myös kaikki teoriat.

Toinen tapa artikuloida "konstruktivistinen" kielikäsitys voisi perustua C.S. Peircen semioottiseen malliin. Tästä hieman enemmän Glanvillen viestintämallia koskevassa esseessäni.

Kybernetiikka tai systeemiajattelu lyhyesti

Ilman kybernetiikkaa konstruktivistinen ajattelu ei olisi sitä mitä se on. Konstruktivistinen käsitys tiedosta tai kognitiosta nojaa usein julkilausutusti tai julkilausumatta kyberneettiseen malliin.

Kybernetiikka, systeemiteoria, tai millä nimellä tätä ajattelutapaa kutsutaankaan, on viisikymmentäluvulta alkaen ollut tärkeä tieteen taustavaikute, joka ihmeen usein vaikuttaa anonyymisti, ilman lähdemainintoja.

Kyberneettinen tai systeemiajattelu voi humanistille muodostaa vaikkapa yhden mahdollisen pohjan kokemuksen teorialle. Tähän asti hermeneutiikka on ollut ehkä ainoa saatavilla oleva teoria kokemuksesta. Kybernetiikan tai systeemiajattelun etuna on että sitä voidaan käyttää paitsi inhimillisen kokemuksen, myös kaikkien muiden viestintään tai semioosiin perustuvien ilmiöiden kuvaamiseen, siis ainakin koko elollisen luonnon viestintäilmiöiden kuvaamiseen. Kyberneettiset mallit esim. biosemioottisen tutkimuksen välttämättöminä osina voivat näin luoda erään sillan luonnon ja kulttuurin välille ja muodostaa siten erään väylän ihmisen ja luonnon erillisyyttä korostavasta, antroposentrisestä humanismista ekologiseen humanismiin.

Aivan lyhyesti kyberneettinen tai systeemiajattelu pitää sisällään seuraavia painotuksia.

1. Huomion kiinnittäminen pikemminkin relaatioihin kuin objekteihin

2. Ilmiön tutkiminen pikemminkin toisistaan riippuvien osien muodostamana kokonaisuutena, systeeminä, kuin kokonaisuudesta "irtileikattuina" erillisilmiöinä

3. Tällaisen systeemin tutkiminen relevantissa kontekstissa eikä siitä eristettynä.

Kohta kolme saadaan kohdasta kaksi soveltamalla samaa sääntöä astetta yleisemmällä tasolla. Tästä havaitaan, että systeemiajattelu tai kyberneettinen ajattelu on "zoomautuva", sitä voidaan soveltaa samanaikaisesti useilla ilmiötasoilla. Tämä on systeemiajattelun vertikaalinen liike. Horisontaalisessa ulottuvuudessa systeemiajattelu pyrkii löytämään merkittäviä samankaltaisuuksia aivan erilaisistakin ilmiökokonaisuuksista, kuten evoluutiosta, yhteiskunnan kehityksestä, ekologiasta, ajattelusta ja estetiikasta.

Kybernetiikkaa voi pitää yleisen systeemiteorian "variaationa" 16 , jossa systeemejä tarkastellaan mielellään informaation näkökulmasta, viestintäjärjestelminä. Tällä on seurauksia, jotka ovat erityksen mielenkiintoisia humanistisen teorian kannalta. Kybernetiikan näkökulmasta kohta 1 ylhäällä voidaan muotoilla uudelleen seuraavasti:

1. Huomion kiinnittäminen pikemminkin viesteihin kuin objekteihin

Gregory Batesonin tunnetun määritelmän mukaan informaatio on "a difference that makes a difference" (esim. Bateson & Bateson 1987, 17). "Viesti" on edelleen relaatio (kuten ensimmäisessä muotoilussa), mutta se on relaatio joka tulkitaan. Tämä näkökulman muutos laajentaa systeemiajattelun piiriä kahdella tavalla.

(1) Malli muuttuu kaksikantaisesta (relaatio) kolmekantaiseksi (relaation jäsenet + tulkitsija). Tämä voidaan ymmärtää Peircen kolmikantaisen merkkimallin avulla: merkintäväline ja merkin kohde saavat rinnalleen kolmannen jäsenen, merkin tulkitsimen (interpretant). Toinen tapa hahmottaa asia on puhua tarkkailijasta, josta on toisen asteen kybernetiikassa tullut aivan keskeinen käsite.

(2) Ilmiöt, joihin liittyy viestintää ja siis tarkkailijan toimintaa, tai miten se nyt halutaankaan sanoa, muodostavat ilmiökokonaisuuden jota ei voida kuvata kuten fysiikan kohteita, ainetta tai objekteja. Viestintäilmiöt ja aineen maailma muodostavat kaksi suurta selityksen maailmaa 17 . Viestintä tapahtuu fysikaalisen maailman sisällä ja sen antamin edellytyksin, mutta jokin viesti on aivan eri asia kuin sitä vastaava fysikaalinen tapahtuma. Sekin, ettei mitään tapahtu, voi olla viesti. Elollisessa luonnossa monet prosessit ovat pikemminkin viestintää kuin voimia (esim. evoluutio, yksilönkehitys, organismien sisäinen ja niiden välinen kommunikaatio). Näitä prosesseja luonnehtii samantyyppinen kehämäinen kausaalisuus kuin kybernetiikan kuvaamissa systeemeissä.

Kybernetiikan historiaa: Ensimmäisen asteen kybernetiikka

Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt kybernetiikka on tapana jakaa kahteen kehitysvaiheeseen, joista uudempi, toisen asteen kybernetiikka (second-order cybernetics) on tiedonkäsitykseltään pohjiaan myöten konstruktivistinen. Vanhempi kehitysvaihe, jota jälkiviisaasti kutsutaan ensimmäisen asteen kybernetiikaksi, suhtautui yleisesti ottaen välinpitämättömästi epistemologisiin kysymyksiin, mutta muodostaa samalla teoreettisen pohjan, joka on toisen asteen kybernetiikan näkökulmasta itsestäänselvä ja välttämätön.

Kybernetiikka on lähinnä sovellettua matematiikkaa, jonka sovellusalaa luonnehti alan perusteoksen nimi, Cybernetics: Or, Control and Communication in the Animal and in the Machine (Norbert Wiener, MIT Press, Cambridge, 1948). Keskeiset tarkastelunkohteet ovat ohjaus (voidaan myös käyttää suomennosta 'säätely') ja viestintä.

Uusi poikkitieteellinen ala kiinnittyi insinööritieteiden, matematiikan, biologian, neurofysiologian, antropologian ja psykologian määrittämään kenttään. Termin 'cybernetics' keksi Wiener työtovereineen vuonna 1947 (Pangaro 1991). Termi viittaa kreikan perämiestä (oikeastaan peränpitäjää) tarkoittavaan sanaan kybernetes (Ravn et al.), ja sen oli määrä kuvata päämäärien, ennakointien, toimintojen, takaisinkytkennän ja reaktioiden rikasta interaktiota kaikenlaisissa systeemeissä (Wiener, ibid., Pangaron, 1991, referoimana).

Kybernetiikan omaksi sovelluskohteekseen konstruoima systeemimalli on yksinkertaisimmillaan "efektorin" (esim. moottori tai lihakset) ja aistielimen muodostama kokonaisuus, jota tarkastellaan mm. informaation, feedbackin (takaisinkytkentä, palaute) ja säätelyn näkökulmasta. Aistielin saa tai hankkii signaaleja vastaanottamalla tietoa 18 efektorin toiminnasta ja ohjaa puolestaan efektoria lähettämällä tälle signaaleja. Näin efektori saa toiminnastaan palautetta. Toimintaa voidaan kuitenkin yhtä hyvin tarkastella aistielimen näkökulmasta, jolloin nähdään että aistielin saa palautetta aistiessaan hetkestä hetkeen ohjaamansa efektorin toimintaa. Signaalin kulun kannalta järjestelmä on kehämäinen, ja juuri kehät ovat olennaisesti kybernetiikan alaa (von Foerster 1995). Kybernetiikan piirissä esiteltiin ensimmäisenä kehämäinen kausaalisuus ja metodit sen määrittämiseksi (Franchi, 1995).

Kahvia juova henkilö ja hänen edessään oleva kahvikuppi muodostavat erään tällaisen kyberneettisen systeemin. Kahvikupin asema tietyllä hetkellä on syötetieto, jonka perusteella kahvinjuoja sensoris-motorisena systeeminä säätelee lihastoimintaansa, mikä puolestaan muuttaa kahvikupin asemaa. Miten tämä järjestelmä jaetaankaan osiin (esim. kahvikuppi, sensorinen ja motorinen järjestelmä) jokainen osa on yhtä aikaa "syyn" tai "vaikutuksen" kannalta, siis kausaalisessa mielessä, sekä lähde että kohde. Liikkumatonta liikuttajaa ei tässä systeemissä ole, vaan kausaalisuus etenee kehässä.

Tällainen kehämäisyys on perinteisen, aristoteelisen logiikan kannalta koettu hankalana ja paradoksisena. "Kehämääritelmiä" pidetään ei-toivottavina ja loogisesti kestämättöminä. Kuitenkin arkielämä on täynnä prosesseja, jotka voi ainoastaan "kehämääritelmien" avulla. Esimerkiksi kumppanuussuhteessa kumppanit määrittävät toisiaan, A->B ja B->A.

Kahvikuppiesimerkki havainnollistaa myös jo edellä mainittua käsitystä tiedosta interaktiivisena ja funktionaalisena. Ihmisen tieto ei ehkä niinkään koske objekteja kuin ihmisen suhdetta objekteihin.

Kybernetiikka oli alusta alkaen ideologisesti "januskasvoinen", mikä voidaan nähdä jo "perustajaisä" Wienerin omassa toiminnassa. Toisaalta Wiener auttoi suunnittelemaan parempia tappokoneita, kuten itsekorjaavia tutkajärjestelmiä ja maaliinhakeutuvia ohjuksia, toisaalta taas taisteli, jotta kybernetiikan käytäntö ja sitä säätelevä arvomaailma ei olisi uhannut liberaalin humanismin itsesäätelevän subjektin autonomiaa 19 .

Tämä januskasvoisuus ilmenee monella tavalla tieteenalan myöhemmässäkin kehityksessä. Jotkut tieteenalan kehittäjistä ottivat instrumentaalisen insinöörinäkökulman ja näkivät helposti sovellettavan säätöteorian (control theory) kybernetiikan keskeisimpänä alueena. Toiset, kuten Gregory Bateson ja Heinz von Foerster taas olivat kiinnostuneempia kybernetiikan filosofisista mahdollisuuksista, erityisesti kehämäisen kausaalimallin mahdollisuuksista epistemologian kannalta (Franchi et al. 1995.30). Molemmissa tutkijoissa on profeetan tai maailmanparantajan vikaa, heidän esitystapansa on retorista, ja heitä kiinnostaa "paljastaa" "epistemologisia harhoja" "länsimaisessa ajattelussa".

Gregory Batesonin tapaus

Gregory Bateson (1904-1980) esimerkiksi käytti edellä kuvatun "kahvinjuontisysteemin" tapaista yksinkertaista kyberneettistä ajattelumallia saadakseen kuulijoissaan aikaan oivalluksen kategorioiden suhteellisuudesta. "Kahvinjuojasysteemi" jaettiin edellä tarkastelua varten kolmeen toiminnalliseen osaan: kahvikuppiin sekä sensoriseen ja motoriseen järjestelmään. Mutta ei ole mitään syytä, miksei jakoa voisi tehdä toisinkin, esim. hienojakoisemmin (olkavarren, kyynärvarren, ranteen ja sormien lihakset jne.) tai karkeammin (ihminen ja kuppi). Tai kuppi voidaan jopa tulkita aistijärjestelmän osaksi, toimiihan kahvin pinta suhteessa kupin reunaan tärkeänä indikaattorina, jonka avulla kuppi voidaan pitää vaakasuorassa. Gregory Batesonin monesti käyttämä vertaus oli sokea ja hänen valkoinen keppinsä. Keppi on sokean aistien jatke, jonka kautta sokea saa tietoa edessään olevasta maastosta. Onko keppi siis osa sokeaa vai hänen ulkopuolellaan? (Esim. Bateson 1972, 434.) Tämä näkökulma poikkeaa niin radikaalisti tavanomaisesta "objektiorientoituneesta" katsomistavasta että on oikeutettua puhua kahdesta paradigmasta kuhnilaisessa mielessä. Se, mikä on "normaalissa katsannossa" raja kahden entiteetin välillä, onkin kyberneettisen systeemin näkökulmasta signaalitie. Erottavasta rajasta tai reunasta tulee yhdistävä rajapinta, interfaasi. 20

Miten todellisuus sitten on mielekästä jakaa osiin? Bateson tarjoaa tähän erään kriteerin.

"The stick [of the blind man] is a pathway along which transforms of difference are being transmitted. The way to delineate the system is to draw the limiting line in such a way that you do not cut any of these pathways in ways which leave things inexplicable." (434)

Ja uudelleen:

"The boundaries must enclose, not cut, the relevant pathways." (435) 21

Tällä on erityistä relevanssia subjektin käsitteen kannalta. Eräs "epistemologinen harha", jota Bateson halusi hälventää, oli erillisen "minän" abstrahoiminen, kuten Joanna Macy kirjoittaa "postmodernin etiikan" perusteita luotaavassa artikkelissaan. Batesonin mielestä laajempi systeemi, josta me ihmiset olemme osa, tekee mahdottomaksi lokalisoida itseyttä yksiselitteisesti. Sitä, joka päättää ja tekee, ei voida identifioida erilliseen subjektiin tai ihmisen ihon sisään (Macy 1990).

The total selfcorrective unit which processes information, or as I say, `thinks' and `acts' and `decides', is a system whose boundaries do not at all coincide with the boundaries either of the body or of what is popularly called the `self' or `consciousness' (Bateson 1972, 319).

Artikkelissa "Form, Substance and Difference":

The individual mind is immanent but not only in the body. It is immanent also in pathways and messages outside the body; and there is a larger Mind of which the individual mind is only a sub-system. (op. cit., 436.)

Tämän tapaiset sitaatit ovat antaneet aihetta kritiikkiin essentialismista tai foundationalismista. Tällaisessa kritiikissä Bateson nähdään "vanhatestamentillisena" ajattelijana, joka on tehnyt paljon hyvää julistustyötä epistemologian saralla, mutta jolta puuttuu toisen asteen kybernetiikan tarjoama ilosanoma, ja jonka ajattelussa siksi on välttämättä sokea kohta, josta näyttävästi ulosmanattu ulkoisen todellisuuden tai tarkkailevan subjektin "substanssi" hiipii huomaamatta takaisin sisään. Esimerkiksi Wolfe (1995) esittää tämäntapaista kritiikkiä. Bateson käyttää käsitettä 'Mind' kirjoitettuna isolla ja esittää totalisoivan väitteen "mentaalisesta determinismistä" ja "patternista joka yhdistää" tarkkailijan ja tarkkaillun. Tällaisina hetkinä toisen asteen kybernetiikan epistemologinen ankaruus osoittautuu korvaamattoman tärkeäksi, Wolfe kirjoittaa (49-50). Hän jättää kuitenkin huomiotta että Batesonin "mentaalinen determinismi" vaikuttaa immanentisti, ei koskaan transkendentilta tasolta käsin. Ei voida tulkita, että Batesonin "Mind", vaikka hän vertaakin sitä Jumalaan, olisi transkendentti Todellisuus (ks. Bateson 1972, 441). Täytyy olettaa että Wolfe on ehkä lukenut Batesonia hieman pinnallisesti.

Batesonin suhde toisen asteen kybernetiikan käsityksiin on mielenkiintoisella tavalla monimutkainen. Siinä missä toisen asteen kybernetiikan edustajat nostavat kädet pystyyn ja pitäytyvät ankarassa metafyysisessä agnostismissa, Bateson puhuu paljon heitä huolettomammin "todellisuudesta". Mutta hän ei unohda muistuttaa, että aistien antama kuva todellisuudesta heittää vakavasti.

Bateson vastustaa kahtakin Kantiin palautuvaa näkemystä. Ensinnäkään ei ole olemassa mitään todellisuutta sinänsä, Ding an sich , sillä havaitsemisen rakenne ja juuri sen rakenteellisuus estää meitä saamasta suoraa havaintoa. Esimerkiksi sammakon silmä ei lähetä edes impulssia näköhermoon, jos kohde on suuri ja vain hitaasti liikkuva. Pieni ja nopeasti liikkuva kohde (kuten kärpänen) aiheuttaa maksimaalisen reaktion. Tietämisen mekanismit tulevat niin sammakolla kuin ihmiselläkin havaintokohteen ja siitä muodostetun kuvan väliin. Tämä tekee tyhjäksi toisenkin kantilaisen ajatuksen, jonka mukaan "havainto" ja "ymmärtäminen" ovat selvästi toisistaan erotettavia fakulteetteja, havainto passiivinen ja ymmärrys aktiivinen. Havaitseminen on jo aktiivista todellisuuden konstruointia. Epistemologia (Batesonille keskeinen termi jota hän käytti totutusta poikkeavalla tavalla kuvaamaan jonkinlaista käytännöllistä tiedon mekaniikkaa) vaikuttaa rakenteellisella tavalla, alitajuisten prosessien muodossa, sekä havaitsemiseen että ymmärryksen fakulteettiin. (Harries-Jones 1995: A Recursive Vision. Ecological Understanding and Gregory Bateson, Toronto UP, 200-202.)

[Epistemology] must always come between me and my organic perception of the world, and similarly must always come between me and any understanding of myself (Bateson, 1991, Sacred Unity. Further Steps to an Ecology of Mind, 226-227, sit. Harries-Jones, op. cit., 201).

Bateson oli tämän kirjoittajan mielestä tiedonkäsitykseltään ehdottomasti "konstruktivisti". Hänen suhteensa toisen asteen kybernetiikkaan, mm. hänen Maturana-kritiikkinsä, olisi laajan tutkimuksen aihe.

Ensimmäisen asteen kybernetiikka ja kirjallisuustiede

Kybernetiikan kaksikasvoisuus heijastuu kybernetiikan saamiin arvioihin myös kirjallisuustieteessä ja kulttuuritutkimuksessa. James Porush näkee kybernetiikan mekanistisena järjestelmänä, joka pyrkii redusoimaan kaiken informaatiojärjestelmäksi, ja jonka avulla voidaan palauttaa tiede varmuuden ja determinismin tilaan sekä poistaa inhimillisen tarkkailijan tieteen järjestelmässä aiheuttama "epäsiisteys" positiivisen matematiikan keinoin (Porush 1989, 374 ja 375). Donna Haraway näkee kybernetiikan hieman vastaavasti osana kommunikaatiotieteiden ja modernien biologiakäsitysten projektia, jossa pyritään etsimään ilmiöiden yhteistä kieltä, jonka avulla "all resistance to instrumental control disappears and all heterogeneity can be submitted to disassembly, reassembly, investment and exchange". Kyberneetisten teorioiden informaation käsite tarjoaa juuri tällaisen universaalin kielen ja hallintamenetelmän (Haraway 1991, 164).

Se, mitä Porush ja Haraway tarkoittavat 'kybernetiikalla' on selvästikin Wienerin ja mahdollisesti mm. Ashbyn ja McCullochin kybernetiikkaa. Mutta se ei ole Gregory Batesonin tai Heinz von Foersterin kybernetiikkaa. Bateson ja von Foerster kritisoivat itsekin, sisältäpäin, kybernetiikan teknokraattisia ulottuvuuksia, ja molemmilla juuri yksisuuntaisen hallinnan tavoittelu nähdään paradoksien läpitunkemana ja tuhoontuomittuna projektina. Heitä kiinnostavat tarkkailijan oman subjektiviteetin asettamat ehdot tiedonhankinnalle.

Tässä mielessä kybernetiikkaa on kutsuttu "sovelletuksi epistemologiaksi" (Pangaro 1991).

Gary Lee Stonum (1977) soveltaa kybernetiikkaa "positiivisessa" mielessä vastaanoton teoriaan. Hän kritisoi kybernetiikan tai kommunikaatioteorian "konservatiivista" soveltamista kuten Barthesin teoksessa S/Z, jossa vakiintuneet viestintäkoodit näyttäytyvät pakottavan voimakkaina ja inertteinä, ja lukija-peränpitäjästä tulee pelkkä käännöskone. Kybernetiikka voi Stonumin mukaan tarjota enemmänkin, erityisesti sillä on kyky paljastaa halkeamia (946). Gregory Batesoniin ja Anthony Wildeniin pohjautuen, ja Derridaan ehkä vähän rituaalisesti viitaten, Stonum tavoittelee lukemisen teoriaa, joka selittäisi sekä "normaalin", vakiintuneissa koodeissa pysyttytyvän "arkiviestinnän" että Freudin Das Unheimliche -artikkelissa (= The Uncanny) esittämän, paljon spekulatiivisemman merkityksensiirron. Kybernetiikka sopii Stonumin mukaan yleisen lukemisen teorian hahmottelemiseen, ei minkään sisältönsä puolesta, vaan koska se tarjoaa tarvittavan loogisen koneiston. (947.) Tämä koneisto käsittää avoimen systeemin käsitteen (948), monitasoisen systeemimallin sekä takaisinkytkennän. Stonum paikantaa oman teoriansa suhteessa Iserin ja Fishin reseptioteorioihin.

Artikkeli on kunnianhimoinen yritys soveltaa kybernetiikan käsitteitä laajasti ja konkreettisella tasolla lukemisen teoriaan. Tavoitteet ovatkin lähes kosmista tasoa, eikä artikkeli ehkä onnistu aivan lunastamaan lupauksiaan. Eri yksityiskohdista muodostuva kokonaiskuva jää hieman epäselväksi.

Toisessa artikkelissa (1989) Stonum tutkii koodin käsitettä, toteaa sen ongelmalliseksi sekä ideologisessa mielessä että teknisesti, ja ehdottaa käsitettä kokonaan hylättäväksi, jotta kirjallisuudentutkimus vapautuisi "kielen vankilasta" (Jameson). Koodin tilalle signifikaation rajoittajaksi Stonum tarjoaa redundanssin käsitettä (erityisesti Batesonin kehitelmänä). Redundanssin käsite mm. tekee helpommaksi ymmärtää viestien monitulkintaisuutta sekä vapauttaa tekstiä lukiessa olettamasta mitään erityistä viestin lähettäjästä (407).

Ehdotus on virkistävä, joskin koodin käsitteen hylkääminen kokonaan tuntuu hieman jyrkältä ja on mahdollisesti tarkoitettukin poleemiseksi kannanotoksi. Koodin korvaaminen redundanssilla tuntuisi ensi näkemältä yhtä järkevältä kuin integraalilaskennan käyttäminen kaupan kassalla. Ranulph Glanville, jonka kommunikaatiomallia tutkitaan myöhemmin tässä esitelmässä, hylkää myös koodin käsitteen, joskin eri perustein.

Toisen asteen kybernetiikka

Kybernetiikan filosofiset pyrinnöt nousivat etualalle "kybernetiikan kybernetiikassa" eli "toisen asteen kybernetiikassa" (second-order cybernetics), joka kehkeytyi kybernetiikan piirissä noin 1968-1975 (Glanville 1997.13) ennen muuta Heinz von Foersterin, Humberto Maturanan ja Francisco J. Varelan työn tuloksena, ja muutti "kybernetiikan kasvot" lopullisesti toisiksi. Jonkinlaisena keskusajatuksena uudessa teoriassa on vanhemmasta kybernetiikasta tutun kehämäisyyden soveltaminen ihmiseen itseensä. Ihminen nähdään osana sisäkkäisiä tai limittäisiä kehiä, kuten perhettä, kulttuuria tai planeettaa (von Foerster 1995).

Kun toisen asteen kybernetiikan tarkastelutapaa sovelletaan tieteelliseen toimintaan, tämä näyttäytyy syvässä mielessä "osallistuvana havainnointina", jossa tarkkailija ja tarkkailtu määrittävät toisiaan. Tämä vaarantaa, tai itse asiassa tuhoaa tieteen ihanteena pidetyn objektiivisuuden, jonka von Foerster määrittelee aforistisesti:

the properties of the observer shall not enter the description of his observations

Määritelmän tarkoituksena on osoittaa retorisesti oma mielettömyytensä: jos tarkkailijan ominaisuudet (tarkkailla ja kuvailla) eliminoidaan, ei jäljelle jää mitään, ei tarkkailua eikä kuvailua (von Foerster 1995.27-31). Kun "objektiivisuus" osoittautuu mahdottomaksi, sen korvaa "post-objektiivisuus":

the description of observations shall reveal the properties of the observer (Von Foerster 1981, xvi). 22

Toisen asteen kybernetiikka näyttää olevan suorastaan ihastunut rekursiivisiin 23 rakenteisiin, jotka leviävät rönsyinä kaikkiin kognitiivisen toiminnan kuvauksiin. Rekursiivisuuden synnyttämiä paradokseja ei lakaista maton alle, vaan niitä päin vastoin erityisesti suositaan, mikä tuo mieleen zen-buddhismin koanit. "In cybernetics you learn that paradox is not bad for you, but it is good for you", von Foerster toteaa (Franchi 1995.31).

Ranulph Glanville (1997) erittelee toisen asteen kybernetiikkaan johtanutta kehitystä. Hän katsoo, että Wienerin (1948) ja muiden varhaisten kyberneetikkojen käsitys "eläimestä ja koneesta" on ollut sellainen, jossa eläintä tarkastellaan mekanismina. Eläin esimerkiksi koostuu osista, joita voidaan hyvin tarkastella mekaanisten vipujen ja pumppujen vastineina. Kyberneetikot ehkä myönsivät, että eläin kokonaisuutena on enemmän kuin osiensa summa, mutta silti osat olivat mekaanisia ja niitä oli äärellinen määrä. Varhaiset kyberneetikot toimivat täysin kartesiolaisen metaforan puitteissa tutkiessaan "eläintä". Warren McCullochin käsityksen mukaan kaikki selitettävissä oleva voitiin selittää mekanismien avulla. Kybernetiikassa mentiin kuitenkin jo tässä vaiheessa "mekanismeja" pidemmälle esim. soveltamalla feedbackin ja kehäkausaalisuuden käsitteitä kybernetiikan omien käsitteiden selventämiseen, kuten voidaan huomata esim. Ross Ashbyn teoksesta An Introduction to Cybernetics (1956).

Toisen asteen kybernetiikka, jossa johdonmukaisesti alettiin soveltaa kybernetiikan periaatteita tutkivaan subjektiin itseensä, merkitsi Glanvillen mukaan muutosta "from linear-with-applied-circularity to circular-with-selected-linearity" (kappale 13). Tarkkailijasta, joka aiemmin oli suljettu pois tarkkailtavan systeemin kuvauksesta, tulikin nyt keskeinen. Systeemin sisä- ja ulkopuoli eivät enää olleet selkeästi erotettavissa toisistaan. Systeemi ei enää ollut olemassa "sinänsä". Tämä johti syvälliseen tiedonkäsityksen muutokseen.

Tutkimuksen metafora muuttui: nyt ei enää tarkasteltu kartesiolaiseen tapaan eläintä koneena, vaan pikemminkin konetta eläimenä 24 . Ulkoisen kontrollin ja kausaalisuuden tutkimisesta siirryttiin sisäisen kontrollin ja autonomian tutkimiseen. Etuliite "itse-" tuli yhä tärkeämmäksi, ja sen avulla vanhoja, esim. Gödelin teoreemaan liittyviä kysymyksiä alettiin ratkaista uudella tavalla.

Effectively, there was a change in focus and interest from causality to autonomy; from chain to circle; from action and reaction to interaction; from mechanical to animal; from exclusion (observing from without) to inclusion (observing from within); from realist to constructivist; and from coded messages to conversation. (Glanville 1997.)

Toisen asteen kybernetiikka, vaikutuksia epistemologiaan

Edellä olevassa Glanvillen lainauksessa mainitaan, että toisen asteen kybernetiikka merkitsee muutosta "from realist to constructivist". Toisen asteen kybernetiikka tarjoaa konstruktivistiselle filosofialle teoreettisen pohjan, joka on samalla erottamattomasti sidoksissa omiin sovelluksiinsa ja siis käytäntöön.

Kuten edellä on jo viitattu, havaitsemisen kognitiivinen prosessi muuttuu toisen asteen kybernetiikan tarkastelussa (perinteiseen "representationalistiseen" käsitykseen verrattuna) periaatteeltaan yksisuuntaisesta kehämäiseksi prosessiksi. Se lakkaa olemasta ennalta annetun maailman olennaisesti passiivista uudelleentuottamista. Havaitseminen ja toiminta muodostavat nyt yhdessä väistämättömän kyberneettisen kehän. Tästä syystä ruumiin osuus, olennaisena osana tätä kehää, muuttuu merkittäväksi. Tämä ajatus korostuu erityisesti Maturanan ja Varelan autopoieettisessa teoriassa. Varelan et al. teoksessa (1991) ruumis on myös keskeinen:

"perception consists in perceptually guided action" (Varela 1991, 173) 25 .

Tässä heijastuu eräänlainen painopisteen muutos, jonka kybernetiikka kognitiiviseen toimintaan sovellettuna aiheuttaa. Kognitio on erottamattomasti sidoksissa kokemuksiin, jotka liittyvät ruumiillisuuteen ja ruumiin sensorismotorisiin kykyihin. Nämä kokemukset pitävät sisällään sekä havaitsemisen että toiminnan. Kognitiota ei nähdä olevan erillään "lihallisesta" havaitsijasta. Tällä seikalla on kauaskantoiset ideologiset seuraukset. Mm. kartesiolainen tiedonkäsitys, joka edelleen värittää voimakkaasti koko tiedemaailman diskursseja, hylätään tässä tärkeällä tavalla. Havaitseva mieli ei toimikaan riippumatta ruumiista. Eikä havainto ole riippumaton toiminnasta.

Edellä oleva Varelan muotoilu on myös esimerkki sellaisesta verbaalisesta tasapainottelusta ja taituroinnista, johon kybernetiikan tai konstruktivismin paradoksit pakottavat. Muotoilun tarkoituksellinen itseviittaavuus ja paradoksisuus pyrkii luomaan kuvaa havainnosta/toiminnasta kehämäisenä systeeminä, jossa kiinteää, liikkumatonta, substantiaalista, ontologista perustaa ei lainkaan tarvitse olettaa. Ihminen ja hänen havaitsemansa todellisuus määrittelevät tässä katsannossa toisiaan, eikä kumpikaan näistä ole ensisijainen tai perustava. Tällaisia asioita on hankala ilmaista eurooppalaisilla kielillä, joiden perusrakenteina pidetään toistaiseksi edelleen subjektia ja objektia.

Toisen asteen kybernetiikka ja kirjallisuustiede

Humanistisen tutkimuksen kohteet ovat mitä suurimmassa määrin itserefleksiivisiä prosesseja ja niiden tuotteita, joten ei ole ihme, että humanistinen maailmakin, samoin kuin sosiologian maailma, on alkanut kiinnittää jonkin verran huomiota toisen asteen kybernetiikkaan.

Toisen asteen kybernetiikka on tullut humanistiseen käsittelyyn ehkä voimakkaimmin saksalaisen kirjallisuudentutkimuksen kautta, jossa systeemiteoria, erityisesti Niklas Luhmannin suodattamana, on 90-luvulla kokenut vahvaa noususuhdannetta 26 . On tässä yhteydessä mainittava, että Luhmannin "systeemiteoria" on varsin omaperäinen sekoitus mm. Talcott Parsonsin systeemiteoreettista sosiologiaa, toisen asteen kybernetiikkaa, fenomenologista merkityksen analyysia sekä Maturanan ja Varelan autopoieettista teoriaa (John Bednarz Jr:n alkusanat, Luhmann 1986/1989, viii). Luhmann on kirjoittanut miltei kaikesta maan ja taivaan välillä, ja hänen katalyyttinen vaikutuksensa ilmenee mitä moninaisimmilla aloilla. Kirjallisuustieteessä kenties merkittävin Luhmannin teorian soveltaja on Siegfried Schmidt, joka työryhmässään (Arbeitsgruppe NIKOL, LUMIS-instituutti) on kehitellyt nimellä "Empirische Literaturwissenschaft" tunnettua teoriakehitelmää 27 .

Luhmannin teorian sovellukset kirjallisuustieteeseen koskevat yleensä kirjallisuuden sosiaalisia aspekteja.

Luhmann "mainostaa" toisen asteen kybernetiikan siunauksia yleisellä tasolla mm. seuraavasti:

At present, second-order cybernetics seems to be the place where the problems of the foundations of logic and epistemology can, at least, be handled if not "solved". (Luhmann 1986/1989, 23.)

Toisen asteen kybernetiikka on säteillyt kirjallisuustieteesen myös anglosaksisella kielialueella.

Ehkä vanhimpia sovelluksia edustaa William Paulsonin innovatiivinen artikkeli (1991) "Literature, Complexity, Interdisciplinarity" 28 , jossa Paulson tarkastelee lukuprosessia kompleksin systeemin toimintana, jossa tekstin ja lukijan muodostama systeemi ja sen ulkopuolelle väistämättä jäävä "kohina", esim. tekstin selittämättömät kohdat, muodostavat symbioottisen suhteen. Käsittämätön kohina pakottaa systeemin reorganisoitumaan korkeammalla organisaatiotasolla - entropialakia uhmaava ihme johon vain elämä ja taide pystyvät 29 . Jokaisella uudella lukukerralla lukijan kognitiiviset prosessit muuttuvat hieman ja kokonaissysteemin kompleksisuus kasvaa, mikä onkin taidekirjallisuuden tai "taiteellisen tekstin" (Lotman) päämäärä.

MLN on julkaissut 1996 vuosittaisena saksalaisena numeronaan erikoisnumeron otsikolla "Observation, difference, form: literary studies and second-order cybernetics" (111:3). Cultural Critique on julkaissut kaksi perättäistä numeroa samasta aihepiiristä otsikolla "The politics of systems and environments" (numerot 30 ja 31, 1995).

William Rasch ja Cary Wolfe ovat laatineet Cultural Critiquen molempiin teemanumeroihin varsin yleisellä tasolla liikkuvat esipuheet. He kutsuvat uutta, Maturanan, Varelan ja Luhmannin ja muiden työhön perustuvaa suuntausta hieman epätarkasti "systeemiteoriaksi" ja näkevät sen "postmodernin teorian" muotona, ja osana "tieteenrajat ylittävää paradigmamurrosta" (Rasch & Wolfe, 1995a, 5-6 ja 1995b, 5-6).

Heidän mielestään

systems theory might offer a more productive way of thinking through he philosophical, ethical, and political challenges of postmodernity, and therefore might resist the temptation to retreat into comfortable rehabilitations of objectivity, identity, or mythologized versions of history" (1995b, 5).

Kirjoittajat näkevät uuden suuntauksen kartesiolaisen tiedonasenteen ja marxilaisen materialismin ylityksenä.

Suomessa Schmidtin empiirisen kirjallisuustieteen teoriaa on soveltanut Erkki Sevänen Joensuun yliopistosta 30

Lähteet

Bateson 1972 Gregory Bateson: Steps to an Ecology of Mind. Collected Essays in Anthropology, Psychiatry, Evolution and Epistemology. Paladin Books, Granada Publishing Limited, London, Toronto, Sydney and New York 1973. First published by Chandler Publishing Company 1972

Bateson & Bateson 1987 Gregory Bateson & Mary Catherine Bateson: Angels fear. Towards an Epistemology of the Sacred. Macmillan Publishing Company, New York

de Berg 1995 Henk de Berg: "A Systems Theoretical Perspective on Communication". Poetics Today 16:4 (1995)

Franchi et al. 1995 Stefano Franchi, Güven Güzeldere and Eric Minch: "An Interview with Heinz von Foerster". Stanford Humanist Review 4:2 (Constructions of the Mind). Myös http://shr.stanford.edu/shreview/4-2/text/toc.html

Glanville 1995 "A (Cybernetic) Musing: Communication I". Cybernetics & Human Knowing 3:3 (1995), 47-51. Myös http://www.db.dk/dbaa/sbr/cyber.htm (1.5.1998)

Glanville 1996 Ranulph Glanville: "Communication without Coding: Cybernetics, Meaning and Language (How Language, Becoming a System, Betrays Itself". MLN 111 (1996), 441-462

Glanville 1997 Ranulph Glanville: "A Cybernetic Musing: In the Animal and the Machine". Cybernetics and Human Knowing 4:4 (1997). Myös http://www.db.dk/dbaa/sbr/cyber.htm

Haraway 1991 Donna J. Haraway: "A Cyborg Manifesto. Science, Technology, and Socialist-Feminism in the Late Twentieth Century". Simians, Cyborgs, and Women: The Reinvention of Nature, 149-201. Routledge, New York

Hayles 1991 N. Katherine Hayles: "Constrained Constructivism: Locating Scientific Inquiry in the Theater of Representation". New Orleans Review 18 (1991), 76-85. Reprinted in George Levine (ed.): Realism and Representation: Essays on the Problem of Realism in Relation to Science, Literature and Culture, 27-43. University of Wisconsin press, Madison, 1993.
Myös elektronisessa muodossa http://englishwww.humnet.ucla.edu/Individuals/Hayles/wiener.htm

Hayles (tulossa) N. Catherine Hayles: How We Became Posthuman: Virtual Bodies in Cybernetics, Literature, and Informatics. Osia julkaistu http://englishwww.humnet.ucla.edu/Individuals/Hayles/

Heylighen 1993 F. Heylighen: "Epistemology, Introduction". Principia Cybernetica Net. Principia Cybernetica, Brussels, New York. Elektroninen julkaisu. http://pespmc1.vub.ac.be/EPISTEMI.html (1.5.1998)

Heylighen 1995 F. Heylighen: "Epistemological Constructivism". Principia Cybernetica Net. Principia Cybernetica, Brussels, New York. Elektroninen julkaisu. http://pespmc1.vub.ac.be/CONSTRUC.html (1.5.1998)

Lakoff & Johnson 1980 George Lakoff, Mark Johnson: Metaphors We Live By. The University of Chicago Press, Chicago and London

Luhmann 1986/1989 Niklas Luhmann: Ecological Communication. Translated and introduced by John Bednarz Jr. Polity Press 1989

Macy 1990 Joanna Macy: "The Ecological Self: Postmodern Ground for Right Action". Teoksessa Griffin 1990: David Ray Griffin, ed.: Sacred Interconnections. Potmodern Spirituality, Political Economy, and Art. State University of New York Press, Albany

Maturana & Varela 1980 Humberto R. Maturana & Francisco J. Varela: Autopoiesis and Cognition. The Realization of the Living. D. Reidel Publishing Company, Dordrecht, Boston, London

Pangaro 1991 Paul Pangaro: hakusana "cybernetics", MacMillan Encyclopedy of Mathematics. MacMillan Publishing

Porush 1989 David Porush: "Cybernetic Fiction and Postmodern Science". New Literary History 20:2 (1989 Winter), 373-396

Rasch & Wolfe 1995a William Rasch & Cary Wolfe: "Introduction: The Politics of Systems and Environments", Cultural Critique 30 (1995), 5-14

Rasch & Wolfe 1995b William Rasch & Cary Wolfe: "Introduction". Cultural Critique 31 (1995), 5-6

Ravn et al. 1997 Ib Ravn, Claus Emmeche, Simo Køppe, Fredrik Stjenfelt, Jan Teuber: Uusien tieteiden sanakirja. Tanskankielestä suomentanut Timo Paukku. Alkuteos De Nye Videnskabers Ord. Edita, Helsinki

Stonum 1977 Gary Lee Stonum: "For a Cybernetics of Reading". MLN 92 (1977), 945-968

Stonum 1989 Gary Lee Stonum: "Cybernetic Explanation as a Theory of Reading". New Literary History 20:2 (1989 Winter), 397-410.

Varela et al. 1991 Francisco J. Varela, Evan Thompson and Eleanor Rosch: The Embodied Mind. Cognitive Science and Human Experience. The MIT Press, Cambridge, Massachusetts, London, England

Wolfe 1995 Gary Wolfe: "In Search of Post-Humanist Theory: The Second-Order Cybernetics of Maturana and Varela". Cultural Critique 30, Spring 1995, 33-70

von Foerster 1981 Heinz von Foerster: Observing Systems. Intersystems Publications, Seaside

von Foerster 1995 Heinz von Foerster: "Ethics and Second-Order Cybernetics". Stanford Humanities Review 4:2 (1995). Myös http://shr.stanford.edu/shreview/4-2/text/foerster.html (1.5.1998)

von Glasersfeld 1997 Ernst von Glasersfeld: "Ask von Glasersfeld", June-July 1997. Elektroninen julkaisu, www.oikos.org/vonanswer.htm (20.5.98).